Kiinteistökaupan yhteydessä sovittu velan vanhentuminen?
Kysymys oli siitä että myyjä oli sitoutunut tekemään tietöitä, jotka se oli sittemmin laskuttanut ostajalta. Vanhentuiko saatava 3 vuodessa vai 10 vuodessa? Käräjäoikeus katsoi että 10 vuodessa ja hovioikeus 3 vuodessa.KKO pysytti hovioikeuden tuomion eli myyjän saatava katsottiin vanhentuneen. Perusteluissa katsottiin, että kyseessä on sopimukseen perustuva velka on sopimuksessa sovittu vastike, joka vanhentuu 3 vuoden kuluessa kun se voitaisiin vaatia eli alla olevassa tien tekemistä koskevan laskun saamisesta. KKO Perusteluissa todetaan, kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
KKO:
8. Vanhentumislain 4 §:ssä säädetään yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta, jonka alkamisajankohta määräytyy vanhentumislain 5 – 7 §:n mukaan. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa säädetty toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee sellaisia velkoja, joihin 5 – 7 § eivät sovellu.
9. Vanhentumislain 5 §:ssä säädetään vanhentumisajan alkamisesta, kun velan eräpäivästä on sovittu. Lain 6 §:ssä säädetään kauppahinnan ja muun vastikkeen vanhentumisajan alkamisesta, kun eräpäivää ei ole sovittu, ja 7 §:ssä korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta sekä korvausvelan vanhentumista koskevasta enimmäisajasta.
10. Vanhentumislain 5 §:n 1 momentti, 6 § ja 7 §:n 1 momentti ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta, jonka mukaan vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkojan on mahdollista vaatia saatavaansa velalliselta. Kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
11. Kymmenen vuoden vanhentumisaika on yleiseen, vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvään vanhentumisaikaan nähden toissijainen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on tarkoitettu koskemaan velvoitteita, joille ei ole osoitettavissa eräpäivään verrattavaa ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi (HE 187/2002 vp s. 28). Lisäksi vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetään korvausvelkoja koskevasta kymmenen vuoden enimmäisajasta, jotta vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvä vanhentumisajan alkaminen ei johtaisi siihen, että epäselvien korvausvelkojen vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 51).
12. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 5, 6 ja 7 §:n tulkinnassa on otettava huomioon se, että ne ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta. Kyseisten säännösten on tarkoitus kattaa sellaiset velat, joiden osalta on osoitettavissa ajankohta, josta velkojan mahdollisuus vaatia suoritusta alkaa ja josta alkaen velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Vanhentumislain 8 §:n tarkoituksena taas on määrittää vanhentumisen alkaminen sellaisissa tapauksissa, joissa vanhentumisajan alkamista ei voida kytkeä velkojan mahdollisuuteen vaatia suoritusta.
KKO ratkaisi myös kantajan vetoamistaakkaa koskevan kysymyksen tuomioistuimen selvitysvelvollisuutta koskevalla perusteella. KKO:n mukaan oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaan tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeuden on valmistelussa selvitettävä muun muassa, mihin perusteisiin vaatimusten tueksi vedotaan. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on katsottu, että hovioikeuden tulee epäselvässä tilanteessa selvittää, onko muutoksenhakijan vastapuolen tarkoitus edelleen ajaa myös vaihtoehtoisia vaatimuksiaan siltä varalta, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan (ks. KKO 1998:120, KKO 2000:96 ja KKO 2010:40).
Tässä kantaja ei ollut esittänyt perusteetonta etua koskevaa väitettä enää hovioikeudessa joten hovioikeus ei ottanut siihen kantaa. KKO ratkaisi asian ottamalla toissijaisen perusteen käsittelyyn (jotta asiaa ei tarvitse palauttaa hovioikeuteen) ja hylkäsi vaatimuksen. Sopimukseen perustuvan saatavan, vastikkeen vanhentuminen ei synnytä perusteetonta etua.
KKO:2018:15
Velan vanhentuminen
Oikeudenkäyntimenettely - Muutoksenhaku - Prosessinjohto
Diaarinumero: S2017/231
Taltionumero: 447
Antopäivä: 28.02.2018 ECLI:FI:KKO:2018:15
Kiinteistönkaupassa oli sovittu ostajan vastaavan kustannuksista, joita aiheutui teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kaupan jälkeen myyjä oli tilannut teiden rakentamistyöt ja maksanut niistä aiheutuneet kustannukset. Myyjän ostajaan kohdistaman sanottujen kustannusten korvaamista koskevan vaatimuksen vanhentumisajan alkaminen määräytyi velan vanhentumisesta annetun lain 6 §:n nojalla.
Kysymys myös myyjän oikeudesta vedota Korkeimmassa oikeudessa toissijaiseen kanneperusteeseen, johon se ei ollut vedonnut vastatessaan valitukseen hovioikeudessa.
VanhL 6 §
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Asian tausta
Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja vastasi teiden rakentamisesta aiheutuvista kustannuksista. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta.
Kaupan jälkeen Metsähallitus oli tilannut tienrakennusprojektit Kittilän kunnalta. Kaavatiet oli tehty tilausten mukaisesti, rakennustyöt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009 ja kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet kustannukset Metsähallitukselta vuosina 2007 – 2009. Metsähallitus oli maksanut siltä laskutetut kustannukset ja lähettänyt niistä Oy ECU-Group Ab:lle ja sittemmin perustetulle Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatielle laskun 18.6.2014. Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie olivat riitauttaneet saatavan vanhentuneena.
Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa
Metsähallitus vaati kanteessaan, että Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä yhtiöt) velvoitetaan suorittamaan sille sen maksamien rakennuskustannusten määrä korkoineen. Saatava ei ollut vanhentunut. Kysymys oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 8 §:ssä tarkoitetusta velasta, jonka vanhentumisaika ei määräytynyt lain 5 – 7 §:n nojalla ja joka vanhentui kymmenessä vuodessa velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Oikeusperuste oli sopimus, jonka tekemisestä vaatimuksen esittämiseen oli kulunut alle kymmenen vuotta. Toissijaisesti yhtiöt oli velvoitettava suorittamaan rakennuskustannusten määrä perusteettoman edun palautuksena.
Yhtiöt vaativat vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Saatava oli vanhentunut. Kysymys oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitetusta vastikkeesta, jonka vanhentumisaika alkoi, kun velkojana oleva sopijapuoli oli täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa. Tässä tapauksessa vanhentumisaika oli alkanut heinäkuussa 2009, kun rakentamiskustannukset oli laskutettu Metsähallitukselta ja Metsähallitukselle oli syntynyt mahdollisuus vaatia maksua ostajilta. Koska Metsähallitus ei ollut katkaissut vanhentumista kolmen vuoden kuluessa vanhentumisajan alkamisesta, saatava oli vanhentumislain 4 §:n nojalla vanhentunut. Yhtiöt eivät olleet saaneet perusteetonta etua.
Käräjäoikeuden tuomio 5.2.2016 nro 16/4004
Käräjäoikeus katsoi, että vanhentumislain 6 § ei soveltunut kysymyksessä olevan kaltaiseen velkaan, koska Metsähallituksen suorituksessa ei ollut kysymys kauppahinnasta tai muusta vastikkeesta. Kysymys oli sellaisesta vanhentumislain 8 §:ssä tarkoitetusta muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräytynyt vanhentumislain 5 – 7 §:n nojalla. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukaan tällainen velka vanhentui kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista sitä ennen katkaistu. Kymmenen vuoden vanhentumisaika oli tässä tapauksessa alkanut kauppakirjan allekirjoittamisesta lokakuussa 2007, eikä saatava ollut vanhentunut. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen. Koska kanne menestyi ensisijaisella perusteella, käräjäoikeus ei lausunut toissijaisesta perusteesta.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Sinikka Kurkinen.
Helsingin hovioikeuden tuomio 17.1.2017 nro 51
Yhtiöt valittivat hovioikeuteen ja vaativat kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Metsähallitus vaati valituksen hylkäämistä katsoen, että käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea.
Hovioikeus katsoi, että kysymyksessä oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitettu vastike. Vanhentumisaika oli vanhentumislain 6 §:n mukaan alkanut siitä, kun Metsähallituksella oli heinäkuussa 2009 ollut mahdollisuus vaatia velan maksua yhtiöiltä. Kun Metsähallitus oli riidattomasti vaatinut suoritusta ensimmäisen kerran vasta 18.6.2014 eli yli kolmen vuoden kuluttua vanhentumisajan alkamisesta, velka oli vanhentunut. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Erkki Koivula, Jussi Heiskanen ja Terhi Mattila. Esittelijä Anu Välimäki.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Metsähallitukselle myönnettiin valituslupa.
Metsähallitus vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä. Yhtiöt vaativat vastauksessaan valituksen hylkäämistä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen Kittilän kunnasta. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja oli vastuussa kustannuksista, jotka aiheutuivat teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta.
2. Kaupan jälkeen tiet oli rakennettu Metsähallituksen kunnalle tekemän tilauksen mukaisesti siten, että työt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009. Kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet Metsähallitusta rakennustöistä vuosina 2007 – 2009 yhteensä 58 268,82 euroa, jotka Metsähallitus oli maksanut niille.
3. Metsähallitus oli 18.6.2014 vaatinut, että Oy ECU-Group Ab ja sittemmin perustettu Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä "yhtiöt") korvaavat sille sen maksamat rakennuskustannukset. Yhtiöt olivat kieltäytyneet korvauksen maksamisesta vedoten siihen, että saatava oli vanhentunut.
4. Käräjäoikeus on Metsähallituksen kanteesta velvoittanut yhtiöt suorittamaan Metsähallitukselle rakentamiskustannusten määrän. Hovioikeus on katsonut, että Metsähallituksen saatava oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 ja 6 §:n nojalla vanhentunut. Se on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen.
5. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että sen saatavaan on sovellettava vanhentumislain 8 §:n 1 momenttia eikä vanhentumislain 6 §:ää, kuten hovioikeus on tehnyt. Kysymyksessä on vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu toistaiseksi myönnetty velka. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on alkanut velan oikeusperusteen syntymisestä eli kauppasopimuksesta lokakuussa 2007. Siinä tapauksessa, että saatavan katsottaisiin vanhentuneen, yhtiöt ovat saaneet Metsähallituksen kustannuksella perusteetonta etua, joka niiden on palautettava.
6. Yhtiöt ovat vastauksessaan katsoneet, että hovioikeuden tuomio on oikea. Metsähallituksen saatavaan sovelletaan vanhentumislain 4 ja 6 §:ää. Vanhentumisaika on vanhentumislain 6 §:n nojalla alkanut, kun Metsähallitus on maksanut rakennuskustannukset kolmansille ja sille on syntynyt oikeus vaatia korvausta kustannuksista yhtiöiltä. Metsähallituksen perusteettoman edun palautusta koskevaa vaatimusta ei tule tutkia, koska Metsähallitus ei ole esittänyt sitä hovioikeudessa. Jos vaatimus tutkitaan, se tulee hylätä, koska yhtiöt eivät ole saaneet perusteetonta etua.
7. Asiassa on siten ensiksi arvioitava, onko Metsähallituksen saatava vanhentunut. Kysymys on erityisesti siitä, minkä säännösten nojalla vanhentumista on arvioitava. Jos Metsähallituksen saatavan katsotaan vanhentuneen, on vielä otettava kantaa Metsähallituksen toissijaiseen kanneperusteeseen.
Yleinen ja toissijainen vanhentumisaika
8. Vanhentumislain 4 §:ssä säädetään yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta, jonka alkamisajankohta määräytyy vanhentumislain 5 – 7 §:n mukaan. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa säädetty toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee sellaisia velkoja, joihin 5 – 7 § eivät sovellu.
9. Vanhentumislain 5 §:ssä säädetään vanhentumisajan alkamisesta, kun velan eräpäivästä on sovittu. Lain 6 §:ssä säädetään kauppahinnan ja muun vastikkeen vanhentumisajan alkamisesta, kun eräpäivää ei ole sovittu, ja 7 §:ssä korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta sekä korvausvelan vanhentumista koskevasta enimmäisajasta.
10. Vanhentumislain 5 §:n 1 momentti, 6 § ja 7 §:n 1 momentti ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta, jonka mukaan vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkojan on mahdollista vaatia saatavaansa velalliselta. Kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
11. Kymmenen vuoden vanhentumisaika on yleiseen, vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvään vanhentumisaikaan nähden toissijainen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on tarkoitettu koskemaan velvoitteita, joille ei ole osoitettavissa eräpäivään verrattavaa ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi (HE 187/2002 vp s. 28). Lisäksi vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetään korvausvelkoja koskevasta kymmenen vuoden enimmäisajasta, jotta vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvä vanhentumisajan alkaminen ei johtaisi siihen, että epäselvien korvausvelkojen vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 51).
12. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 5, 6 ja 7 §:n tulkinnassa on otettava huomioon se, että ne ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta. Kyseisten säännösten on tarkoitus kattaa sellaiset velat, joiden osalta on osoitettavissa ajankohta, josta velkojan mahdollisuus vaatia suoritusta alkaa ja josta alkaen velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Vanhentumislain 8 §:n tarkoituksena taas on määrittää vanhentumisen alkaminen sellaisissa tapauksissa, joissa vanhentumisajan alkamista ei voida kytkeä velkojan mahdollisuuteen vaatia suoritusta.
Vanhentumislain 6 §:n soveltamisala
13. Nyt kysymyksessä olevan saatavan eräpäivää ei ole sovittu vanhentumislain 5 §:ssä edellytetyin tavoin eikä kysymys ole 7 §:ssä tarkoitetusta korvausvelasta. Arvioitavaksi tulee siten se, onko saatavaa pidettävä 6 §:ssä tarkoitettuna muuna vastikkeena. Jos vastaus on myöntävä, saatavaa koskee yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika. Jos vastaus on kieltävä, sovellettavaksi tulee toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika.
14. Vanhentumislain 6 § koskee sanamuotonsa mukaan kauppahintaa tai muuta vastiketta, jonka suorittamisen eräpäivää ei ole sitovasti ennalta määrätty. Säännöksen mukaan tällaisen velan vanhentumisaika alkaa, kun myyjä on luovuttanut kaupan kohteen ostajalle tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa.
15. Korkein oikeus toteaa, että korvausta toisen puolesta tehdystä maksusuorituksesta ei tavanomaisessa kielenkäytössä kutsuta vastikkeeksi. Vanhentumislakia koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee kuitenkin, että 6 §:n soveltamisala on tarkoitettu laajaksi. Esityksen mukaan säännöksen soveltamisalaan kuuluvat useimmat molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuvat saatavat silloin, kun osapuolet eivät ole ennalta sopineet eräpäivästä. Soveltamisalan ulkopuolelle jäävät kuitenkin kauppaan tai muuhun suoritusvelvollisuuteen välittömästi liittymättömät luotot, koska puhtaissa luottosuhteissa ei ole kyse vastikkeen suorittamisesta vaan velan takaisinmaksusta (HE 187/2002 vp s. 44 – 45).
16. Lisäksi se, että säännös ilmentää edellä kohdassa 12 todetuin tavoin vanhentumislain pääperiaatetta, tukee sen tulkitsemista suppeaa sanamuodon mukaista tulkintaa laajemmin siten, että sen ja vanhentumislain 5 ja 7 §:n soveltamisalan ulkopuolelle ja siten 8 §:n soveltamisalaan jäävät lähinnä sellaiset velvoitteet, joiden vanhentumisajan alkamista ei ole mahdollista kytkeä velkojan vaatimismahdollisuuteen.
17. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 6 § soveltuu laajasti sellaisiin molemminpuolisesti velvoittavan sopimussuhteen osapuolten välisiin sopimuksesta johtuviin velvoitteisiin, jotka eivät kuulu 5 ja 7 §:n soveltamisalaan. Edellytyksenä säännöksen soveltamiselle on, että on osoitettavissa sellainen säännöksessä tarkoitettu ajankohta, jolloin velkojana oleva sopijapuoli on tehnyt oman suorituksensa ja suorituksen vaatiminen velalliselta on tullut mahdolliseksi.
Arviointi tässä asiassa
18. Metsähallituksen vaatimus perustuu siihen, että se on suorittanut yhtiöiden puolesta maksuja, joista vastuu osapuolten välisen sopimuksen perusteella kuuluu yhtiöille. Ilman kyseistä sopimusta Metsähallituksella ei olisi ollut perustetta vaatia kustannusten korvaamista yhtiöiltä. Kysymys on siten molemminpuolisesti velvoittavaan sopimukseen perustuvasta velvoitteesta.
19. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että kysymys olisi vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta toistaiseksi myönnetystä luotosta. Kauppasopimuksen ehdoista tai muusta asiassa esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan ilmene, että osapuolet olisivat ennen kauppaa sopineet rakennuskustannusten määrän jäävän toistaiseksi velaksi, tai että osapuolet olisivat myöhemmin sopineet rakennuskustannuksia koskevan velan maksun lykkäämisestä toistaiseksi.
20. Kun osapuolet eivät ole toisin sopineet, Metsähallitus on voinut vaatia suoritusta yhtiöiltä kunkin maksamansa laskun perusteella sen jälkeen, kun se on tehnyt oman maksusuorituksensa. Tämä ajankohta on myös ollut sellainen luonnollinen vaihe velan selvittämisen aloittamiseksi, jonka jälkeen velkojan voidaan edellyttää ryhtyneen aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Kysymys on siten velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen voidaan määrittää vaatimismahdollisuuden alkamisen perusteella.
21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys on velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen määräytyy vanhentumislain 6 §:n nojalla.
22. Hovioikeus on ratkaistessaan asian vanhentumislain 4 ja 6 §:n nojalla päätynyt siihen, että Metsähallituksen saatava on vanhentunut. Metsähallitus, joka on valituksessaan katsonut hovioikeuden arvioineen vanhentumista siihen soveltumattomien säännösten nojalla, ei ole esittänyt perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen siinä tapauksessa, että vanhentumislain 4 ja 6 § tulevat sovellettaviksi. Aihetta hovioikeuden tuomion muuttamiseen Metsähallituksen ensisijaisen kanneperusteen osalta ei siten ole.
Metsähallituksen toissijainen kanneperuste
23. Metsähallitus on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin käräjäoikeudessa, vedonnut toissijaisesti siihen, että yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, jonka ne ovat velvolliset palauttamaan. Yhtiöt ovat katsoneet, että valitusta ei tule tutkia toissijaisen kanneperusteen osalta, koska Metsähallitus ei ole vedonnut mainittuun kanneperusteeseen vastatessaan yhtiöiden valitukseen hovioikeudessa. Metsähallitus on puolestaan katsonut, että hovioikeuden olisi tullut aktiivisella prosessinjohdolla selvittää, ajoiko Metsähallitus edelleen kannetta myös toissijaisella perusteella.
24. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan vastauksessa on ilmoitettava muun muassa seikat, joihin vastauksen antaja haluaa nojautua. Luvun 12 §:n 2 momentin mukaan, jos asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä valittajan vastapuoli ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, asiaa ratkaistaessa otetaan kuitenkin huomioon hänen asiassa aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto. Näistä säännöksistä ilmenee, että muissa tapauksissa käräjäoikeudessa esitettyä toissijaista kanneperustetta ei voida ottaa huomioon, jollei siihen ole vedottu hovioikeudessa.
25. Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaan tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeuden on valmistelussa selvitettävä muun muassa, mihin perusteisiin vaatimusten tueksi vedotaan. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on katsottu, että hovioikeuden tulee epäselvässä tilanteessa selvittää, onko muutoksenhakijan vastapuolen tarkoitus edelleen ajaa myös vaihtoehtoisia vaatimuksiaan siltä varalta, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan (ks. KKO 1998:120, KKO 2000:96 ja KKO 2010:40).
26. Metsähallituksen kanne on käräjäoikeudessa hyväksytty ensisijaisella kanneperusteella. Vastauksessaan hovioikeudessa Metsähallitus on vaatinut yhtiöiden valituksen hylkäämistä ja käräjäoikeuden ratkaisun pysyttämistä. Hovioikeus on hylännyt kanteen ensisijaisen kanneperusteen nojalla ajettuna. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut tässä tilanteessa kyselyoikeuttaan käyttäen selvittää, oliko Metsähallitus tarkoittanut luopua vetoamasta toissijaiseen kanneperusteeseen. Metsähallitus on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, ettei se ole luopunut ajamasta kannetta toissijaisella perusteella. Enemmän viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus asiaa palauttamatta tutkii Metsähallituksen vaatimuksen myös toissijaisen kanneperusteen osalta.
27. Metsähallitus on katsonut, että jos saatava katsotaan vanhentuneeksi, yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, koska kaavatiet kiinteistölle on rakennettu Metsähallituksen kustannuksella.
28. Korkein oikeus toteaa, että osapuolet ovat sopimusta tehdessään edellyttäneet Metsähallituksen tilaavan teiden rakennustyöt. Töiden tilaamisessa on siten ollut kysymys Metsähallituksen sopimukseen perustuvasta velvollisuudesta, eikä yhtiöiden tästä saama etu ole ollut perusteeton. Perusteettomana etuna ei voida pitää myöskään sitä, että yhtiöiden suoritusvelvollisuus on vanhentumislain nojalla lakannut velan vanhentumisen vuoksi. Sen vuoksi yhtiöiden vaatimusta ei voida hyväksyä myöskään toissijaisella perusteella.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Mia Hoffrén.
Kysymys oli siitä että myyjä oli sitoutunut tekemään tietöitä, jotka se oli sittemmin laskuttanut ostajalta. Vanhentuiko saatava 3 vuodessa vai 10 vuodessa? Käräjäoikeus katsoi että 10 vuodessa ja hovioikeus 3 vuodessa.KKO pysytti hovioikeuden tuomion eli myyjän saatava katsottiin vanhentuneen. Perusteluissa katsottiin, että kyseessä on sopimukseen perustuva velka on sopimuksessa sovittu vastike, joka vanhentuu 3 vuoden kuluessa kun se voitaisiin vaatia eli alla olevassa tien tekemistä koskevan laskun saamisesta. KKO Perusteluissa todetaan, kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
KKO:
8. Vanhentumislain 4 §:ssä säädetään yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta, jonka alkamisajankohta määräytyy vanhentumislain 5 – 7 §:n mukaan. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa säädetty toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee sellaisia velkoja, joihin 5 – 7 § eivät sovellu.
9. Vanhentumislain 5 §:ssä säädetään vanhentumisajan alkamisesta, kun velan eräpäivästä on sovittu. Lain 6 §:ssä säädetään kauppahinnan ja muun vastikkeen vanhentumisajan alkamisesta, kun eräpäivää ei ole sovittu, ja 7 §:ssä korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta sekä korvausvelan vanhentumista koskevasta enimmäisajasta.
10. Vanhentumislain 5 §:n 1 momentti, 6 § ja 7 §:n 1 momentti ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta, jonka mukaan vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkojan on mahdollista vaatia saatavaansa velalliselta. Kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
11. Kymmenen vuoden vanhentumisaika on yleiseen, vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvään vanhentumisaikaan nähden toissijainen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on tarkoitettu koskemaan velvoitteita, joille ei ole osoitettavissa eräpäivään verrattavaa ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi (HE 187/2002 vp s. 28). Lisäksi vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetään korvausvelkoja koskevasta kymmenen vuoden enimmäisajasta, jotta vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvä vanhentumisajan alkaminen ei johtaisi siihen, että epäselvien korvausvelkojen vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 51).
12. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 5, 6 ja 7 §:n tulkinnassa on otettava huomioon se, että ne ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta. Kyseisten säännösten on tarkoitus kattaa sellaiset velat, joiden osalta on osoitettavissa ajankohta, josta velkojan mahdollisuus vaatia suoritusta alkaa ja josta alkaen velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Vanhentumislain 8 §:n tarkoituksena taas on määrittää vanhentumisen alkaminen sellaisissa tapauksissa, joissa vanhentumisajan alkamista ei voida kytkeä velkojan mahdollisuuteen vaatia suoritusta.
KKO ratkaisi myös kantajan vetoamistaakkaa koskevan kysymyksen tuomioistuimen selvitysvelvollisuutta koskevalla perusteella. KKO:n mukaan oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaan tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeuden on valmistelussa selvitettävä muun muassa, mihin perusteisiin vaatimusten tueksi vedotaan. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on katsottu, että hovioikeuden tulee epäselvässä tilanteessa selvittää, onko muutoksenhakijan vastapuolen tarkoitus edelleen ajaa myös vaihtoehtoisia vaatimuksiaan siltä varalta, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan (ks. KKO 1998:120, KKO 2000:96 ja KKO 2010:40).
Tässä kantaja ei ollut esittänyt perusteetonta etua koskevaa väitettä enää hovioikeudessa joten hovioikeus ei ottanut siihen kantaa. KKO ratkaisi asian ottamalla toissijaisen perusteen käsittelyyn (jotta asiaa ei tarvitse palauttaa hovioikeuteen) ja hylkäsi vaatimuksen. Sopimukseen perustuvan saatavan, vastikkeen vanhentuminen ei synnytä perusteetonta etua.
KKO:2018:15
Velan vanhentuminen
Oikeudenkäyntimenettely - Muutoksenhaku - Prosessinjohto
Diaarinumero: S2017/231
Taltionumero: 447
Antopäivä: 28.02.2018 ECLI:FI:KKO:2018:15
Kiinteistönkaupassa oli sovittu ostajan vastaavan kustannuksista, joita aiheutui teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kaupan jälkeen myyjä oli tilannut teiden rakentamistyöt ja maksanut niistä aiheutuneet kustannukset. Myyjän ostajaan kohdistaman sanottujen kustannusten korvaamista koskevan vaatimuksen vanhentumisajan alkaminen määräytyi velan vanhentumisesta annetun lain 6 §:n nojalla.
Kysymys myös myyjän oikeudesta vedota Korkeimmassa oikeudessa toissijaiseen kanneperusteeseen, johon se ei ollut vedonnut vastatessaan valitukseen hovioikeudessa.
VanhL 6 §
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Asian tausta
Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja vastasi teiden rakentamisesta aiheutuvista kustannuksista. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta.
Kaupan jälkeen Metsähallitus oli tilannut tienrakennusprojektit Kittilän kunnalta. Kaavatiet oli tehty tilausten mukaisesti, rakennustyöt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009 ja kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet kustannukset Metsähallitukselta vuosina 2007 – 2009. Metsähallitus oli maksanut siltä laskutetut kustannukset ja lähettänyt niistä Oy ECU-Group Ab:lle ja sittemmin perustetulle Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatielle laskun 18.6.2014. Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie olivat riitauttaneet saatavan vanhentuneena.
Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa
Metsähallitus vaati kanteessaan, että Oy ECU-Group Ab ja Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä yhtiöt) velvoitetaan suorittamaan sille sen maksamien rakennuskustannusten määrä korkoineen. Saatava ei ollut vanhentunut. Kysymys oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 8 §:ssä tarkoitetusta velasta, jonka vanhentumisaika ei määräytynyt lain 5 – 7 §:n nojalla ja joka vanhentui kymmenessä vuodessa velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä. Oikeusperuste oli sopimus, jonka tekemisestä vaatimuksen esittämiseen oli kulunut alle kymmenen vuotta. Toissijaisesti yhtiöt oli velvoitettava suorittamaan rakennuskustannusten määrä perusteettoman edun palautuksena.
Yhtiöt vaativat vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Saatava oli vanhentunut. Kysymys oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitetusta vastikkeesta, jonka vanhentumisaika alkoi, kun velkojana oleva sopijapuoli oli täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa. Tässä tapauksessa vanhentumisaika oli alkanut heinäkuussa 2009, kun rakentamiskustannukset oli laskutettu Metsähallitukselta ja Metsähallitukselle oli syntynyt mahdollisuus vaatia maksua ostajilta. Koska Metsähallitus ei ollut katkaissut vanhentumista kolmen vuoden kuluessa vanhentumisajan alkamisesta, saatava oli vanhentumislain 4 §:n nojalla vanhentunut. Yhtiöt eivät olleet saaneet perusteetonta etua.
Käräjäoikeuden tuomio 5.2.2016 nro 16/4004
Käräjäoikeus katsoi, että vanhentumislain 6 § ei soveltunut kysymyksessä olevan kaltaiseen velkaan, koska Metsähallituksen suorituksessa ei ollut kysymys kauppahinnasta tai muusta vastikkeesta. Kysymys oli sellaisesta vanhentumislain 8 §:ssä tarkoitetusta muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräytynyt vanhentumislain 5 – 7 §:n nojalla. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukaan tällainen velka vanhentui kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista sitä ennen katkaistu. Kymmenen vuoden vanhentumisaika oli tässä tapauksessa alkanut kauppakirjan allekirjoittamisesta lokakuussa 2007, eikä saatava ollut vanhentunut. Käräjäoikeus hyväksyi kanteen. Koska kanne menestyi ensisijaisella perusteella, käräjäoikeus ei lausunut toissijaisesta perusteesta.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Sinikka Kurkinen.
Helsingin hovioikeuden tuomio 17.1.2017 nro 51
Yhtiöt valittivat hovioikeuteen ja vaativat kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Metsähallitus vaati valituksen hylkäämistä katsoen, että käräjäoikeuden ratkaisu oli oikea.
Hovioikeus katsoi, että kysymyksessä oli vanhentumislain 6 §:ssä tarkoitettu vastike. Vanhentumisaika oli vanhentumislain 6 §:n mukaan alkanut siitä, kun Metsähallituksella oli heinäkuussa 2009 ollut mahdollisuus vaatia velan maksua yhtiöiltä. Kun Metsähallitus oli riidattomasti vaatinut suoritusta ensimmäisen kerran vasta 18.6.2014 eli yli kolmen vuoden kuluttua vanhentumisajan alkamisesta, velka oli vanhentunut. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Erkki Koivula, Jussi Heiskanen ja Terhi Mattila. Esittelijä Anu Välimäki.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Metsähallitukselle myönnettiin valituslupa.
Metsähallitus vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä. Yhtiöt vaativat vastauksessaan valituksen hylkäämistä.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Asian tausta ja kysymyksenasettelu
1. Oy ECU-Group Ab oli lokakuussa 2007 ostanut perustettavan yhtiön lukuun Metsähallitukselta maa-alueen Kittilän kunnasta. Kauppasopimuksessa oli sovittu, että ostaja oli vastuussa kustannuksista, jotka aiheutuivat teiden rakentamisesta kiinteistölle. Kauppasopimuksen mukaan ostaja oli tietoinen siitä, että Kittilän kunta edellytti, että kaavatiet tilattiin Metsähallituksen kautta, ja ostaja sitoutui asettamaan Metsähallitukselle kunkin tiekohteen osalta täysimääräisen vakuuden ennen tientekotöiden tilaamista kunnalta.
2. Kaupan jälkeen tiet oli rakennettu Metsähallituksen kunnalle tekemän tilauksen mukaisesti siten, että työt olivat valmistuneet heinäkuussa 2009. Kunta sekä rakennustyötä tehnyt yhtiö olivat laskuttaneet Metsähallitusta rakennustöistä vuosina 2007 – 2009 yhteensä 58 268,82 euroa, jotka Metsähallitus oli maksanut niille.
3. Metsähallitus oli 18.6.2014 vaatinut, että Oy ECU-Group Ab ja sittemmin perustettu Keskinäinen Kiinteistöosakeyhtiö Levin Honkatie (jäljempänä "yhtiöt") korvaavat sille sen maksamat rakennuskustannukset. Yhtiöt olivat kieltäytyneet korvauksen maksamisesta vedoten siihen, että saatava oli vanhentunut.
4. Käräjäoikeus on Metsähallituksen kanteesta velvoittanut yhtiöt suorittamaan Metsähallitukselle rakentamiskustannusten määrän. Hovioikeus on katsonut, että Metsähallituksen saatava oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 4 ja 6 §:n nojalla vanhentunut. Se on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen.
5. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että sen saatavaan on sovellettava vanhentumislain 8 §:n 1 momenttia eikä vanhentumislain 6 §:ää, kuten hovioikeus on tehnyt. Kysymyksessä on vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu toistaiseksi myönnetty velka. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on alkanut velan oikeusperusteen syntymisestä eli kauppasopimuksesta lokakuussa 2007. Siinä tapauksessa, että saatavan katsottaisiin vanhentuneen, yhtiöt ovat saaneet Metsähallituksen kustannuksella perusteetonta etua, joka niiden on palautettava.
6. Yhtiöt ovat vastauksessaan katsoneet, että hovioikeuden tuomio on oikea. Metsähallituksen saatavaan sovelletaan vanhentumislain 4 ja 6 §:ää. Vanhentumisaika on vanhentumislain 6 §:n nojalla alkanut, kun Metsähallitus on maksanut rakennuskustannukset kolmansille ja sille on syntynyt oikeus vaatia korvausta kustannuksista yhtiöiltä. Metsähallituksen perusteettoman edun palautusta koskevaa vaatimusta ei tule tutkia, koska Metsähallitus ei ole esittänyt sitä hovioikeudessa. Jos vaatimus tutkitaan, se tulee hylätä, koska yhtiöt eivät ole saaneet perusteetonta etua.
7. Asiassa on siten ensiksi arvioitava, onko Metsähallituksen saatava vanhentunut. Kysymys on erityisesti siitä, minkä säännösten nojalla vanhentumista on arvioitava. Jos Metsähallituksen saatavan katsotaan vanhentuneen, on vielä otettava kantaa Metsähallituksen toissijaiseen kanneperusteeseen.
Yleinen ja toissijainen vanhentumisaika
8. Vanhentumislain 4 §:ssä säädetään yleisestä kolmen vuoden vanhentumisajasta, jonka alkamisajankohta määräytyy vanhentumislain 5 – 7 §:n mukaan. Vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa säädetty toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika koskee sellaisia velkoja, joihin 5 – 7 § eivät sovellu.
9. Vanhentumislain 5 §:ssä säädetään vanhentumisajan alkamisesta, kun velan eräpäivästä on sovittu. Lain 6 §:ssä säädetään kauppahinnan ja muun vastikkeen vanhentumisajan alkamisesta, kun eräpäivää ei ole sovittu, ja 7 §:ssä korvausvelan vanhentumisajan alkamisesta sekä korvausvelan vanhentumista koskevasta enimmäisajasta.
10. Vanhentumislain 5 §:n 1 momentti, 6 § ja 7 §:n 1 momentti ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta, jonka mukaan vanhentumisaika alkaa siitä, kun velkojan on mahdollista vaatia saatavaansa velalliselta. Kun velkojan on mahdollista vaatia suoritusta, alkaa sellainen luonnollinen vaihe velkasuhteen selvittämiseksi, että velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan (HE 187/2002 vp s. 18 - 19).
11. Kymmenen vuoden vanhentumisaika on yleiseen, vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvään vanhentumisaikaan nähden toissijainen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vanhentumislain 8 §:n 1 momentin mukainen kymmenen vuoden vanhentumisaika on tarkoitettu koskemaan velvoitteita, joille ei ole osoitettavissa eräpäivään verrattavaa ajankohtaa, johon velvoitteiden selvittäminen erityisesti liittyisi (HE 187/2002 vp s. 28). Lisäksi vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa säädetään korvausvelkoja koskevasta kymmenen vuoden enimmäisajasta, jotta vaatimismahdollisuuden mukaan määräytyvä vanhentumisajan alkaminen ei johtaisi siihen, että epäselvien korvausvelkojen vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 51).
12. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 5, 6 ja 7 §:n tulkinnassa on otettava huomioon se, että ne ilmentävät vanhentumislain pääperiaatetta. Kyseisten säännösten on tarkoitus kattaa sellaiset velat, joiden osalta on osoitettavissa ajankohta, josta velkojan mahdollisuus vaatia suoritusta alkaa ja josta alkaen velkojan voidaan edellyttää ryhtyvän aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Vanhentumislain 8 §:n tarkoituksena taas on määrittää vanhentumisen alkaminen sellaisissa tapauksissa, joissa vanhentumisajan alkamista ei voida kytkeä velkojan mahdollisuuteen vaatia suoritusta.
Vanhentumislain 6 §:n soveltamisala
13. Nyt kysymyksessä olevan saatavan eräpäivää ei ole sovittu vanhentumislain 5 §:ssä edellytetyin tavoin eikä kysymys ole 7 §:ssä tarkoitetusta korvausvelasta. Arvioitavaksi tulee siten se, onko saatavaa pidettävä 6 §:ssä tarkoitettuna muuna vastikkeena. Jos vastaus on myöntävä, saatavaa koskee yleinen kolmen vuoden vanhentumisaika. Jos vastaus on kieltävä, sovellettavaksi tulee toissijainen kymmenen vuoden vanhentumisaika.
14. Vanhentumislain 6 § koskee sanamuotonsa mukaan kauppahintaa tai muuta vastiketta, jonka suorittamisen eräpäivää ei ole sitovasti ennalta määrätty. Säännöksen mukaan tällaisen velan vanhentumisaika alkaa, kun myyjä on luovuttanut kaupan kohteen ostajalle tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on täyttänyt oman suoritusvelvollisuutensa.
15. Korkein oikeus toteaa, että korvausta toisen puolesta tehdystä maksusuorituksesta ei tavanomaisessa kielenkäytössä kutsuta vastikkeeksi. Vanhentumislakia koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee kuitenkin, että 6 §:n soveltamisala on tarkoitettu laajaksi. Esityksen mukaan säännöksen soveltamisalaan kuuluvat useimmat molemminpuolisesti velvoittaviin sopimussuhteisiin perustuvat saatavat silloin, kun osapuolet eivät ole ennalta sopineet eräpäivästä. Soveltamisalan ulkopuolelle jäävät kuitenkin kauppaan tai muuhun suoritusvelvollisuuteen välittömästi liittymättömät luotot, koska puhtaissa luottosuhteissa ei ole kyse vastikkeen suorittamisesta vaan velan takaisinmaksusta (HE 187/2002 vp s. 44 – 45).
16. Lisäksi se, että säännös ilmentää edellä kohdassa 12 todetuin tavoin vanhentumislain pääperiaatetta, tukee sen tulkitsemista suppeaa sanamuodon mukaista tulkintaa laajemmin siten, että sen ja vanhentumislain 5 ja 7 §:n soveltamisalan ulkopuolelle ja siten 8 §:n soveltamisalaan jäävät lähinnä sellaiset velvoitteet, joiden vanhentumisajan alkamista ei ole mahdollista kytkeä velkojan vaatimismahdollisuuteen.
17. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislain 6 § soveltuu laajasti sellaisiin molemminpuolisesti velvoittavan sopimussuhteen osapuolten välisiin sopimuksesta johtuviin velvoitteisiin, jotka eivät kuulu 5 ja 7 §:n soveltamisalaan. Edellytyksenä säännöksen soveltamiselle on, että on osoitettavissa sellainen säännöksessä tarkoitettu ajankohta, jolloin velkojana oleva sopijapuoli on tehnyt oman suorituksensa ja suorituksen vaatiminen velalliselta on tullut mahdolliseksi.
Arviointi tässä asiassa
18. Metsähallituksen vaatimus perustuu siihen, että se on suorittanut yhtiöiden puolesta maksuja, joista vastuu osapuolten välisen sopimuksen perusteella kuuluu yhtiöille. Ilman kyseistä sopimusta Metsähallituksella ei olisi ollut perustetta vaatia kustannusten korvaamista yhtiöiltä. Kysymys on siten molemminpuolisesti velvoittavaan sopimukseen perustuvasta velvoitteesta.
19. Metsähallitus on valituksessaan katsonut, että kysymys olisi vanhentumislain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta toistaiseksi myönnetystä luotosta. Kauppasopimuksen ehdoista tai muusta asiassa esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan ilmene, että osapuolet olisivat ennen kauppaa sopineet rakennuskustannusten määrän jäävän toistaiseksi velaksi, tai että osapuolet olisivat myöhemmin sopineet rakennuskustannuksia koskevan velan maksun lykkäämisestä toistaiseksi.
20. Kun osapuolet eivät ole toisin sopineet, Metsähallitus on voinut vaatia suoritusta yhtiöiltä kunkin maksamansa laskun perusteella sen jälkeen, kun se on tehnyt oman maksusuorituksensa. Tämä ajankohta on myös ollut sellainen luonnollinen vaihe velan selvittämisen aloittamiseksi, jonka jälkeen velkojan voidaan edellyttää ryhtyneen aktiivisesti valvomaan oikeuksiaan. Kysymys on siten velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen voidaan määrittää vaatimismahdollisuuden alkamisen perusteella.
21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys on velasta, jonka vanhentumisajan alkaminen määräytyy vanhentumislain 6 §:n nojalla.
22. Hovioikeus on ratkaistessaan asian vanhentumislain 4 ja 6 §:n nojalla päätynyt siihen, että Metsähallituksen saatava on vanhentunut. Metsähallitus, joka on valituksessaan katsonut hovioikeuden arvioineen vanhentumista siihen soveltumattomien säännösten nojalla, ei ole esittänyt perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen siinä tapauksessa, että vanhentumislain 4 ja 6 § tulevat sovellettaviksi. Aihetta hovioikeuden tuomion muuttamiseen Metsähallituksen ensisijaisen kanneperusteen osalta ei siten ole.
Metsähallituksen toissijainen kanneperuste
23. Metsähallitus on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa, samoin kuin käräjäoikeudessa, vedonnut toissijaisesti siihen, että yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, jonka ne ovat velvolliset palauttamaan. Yhtiöt ovat katsoneet, että valitusta ei tule tutkia toissijaisen kanneperusteen osalta, koska Metsähallitus ei ole vedonnut mainittuun kanneperusteeseen vastatessaan yhtiöiden valitukseen hovioikeudessa. Metsähallitus on puolestaan katsonut, että hovioikeuden olisi tullut aktiivisella prosessinjohdolla selvittää, ajoiko Metsähallitus edelleen kannetta myös toissijaisella perusteella.
24. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan vastauksessa on ilmoitettava muun muassa seikat, joihin vastauksen antaja haluaa nojautua. Luvun 12 §:n 2 momentin mukaan, jos asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä valittajan vastapuoli ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, asiaa ratkaistaessa otetaan kuitenkin huomioon hänen asiassa aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto. Näistä säännöksistä ilmenee, että muissa tapauksissa käräjäoikeudessa esitettyä toissijaista kanneperustetta ei voida ottaa huomioon, jollei siihen ole vedottu hovioikeudessa.
25. Oikeudenkäymiskaaren säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaan tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus huolehtia siitä, että asianosaisten vaatimukset ja niiden perusteet tulevat selvitetyiksi ja että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 7 §:n mukaan hovioikeuden on valmistelussa selvitettävä muun muassa, mihin perusteisiin vaatimusten tueksi vedotaan. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on kyselyvelvollisuus. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on katsottu, että hovioikeuden tulee epäselvässä tilanteessa selvittää, onko muutoksenhakijan vastapuolen tarkoitus edelleen ajaa myös vaihtoehtoisia vaatimuksiaan siltä varalta, että käräjäoikeuden tuomiota muutetaan (ks. KKO 1998:120, KKO 2000:96 ja KKO 2010:40).
26. Metsähallituksen kanne on käräjäoikeudessa hyväksytty ensisijaisella kanneperusteella. Vastauksessaan hovioikeudessa Metsähallitus on vaatinut yhtiöiden valituksen hylkäämistä ja käräjäoikeuden ratkaisun pysyttämistä. Hovioikeus on hylännyt kanteen ensisijaisen kanneperusteen nojalla ajettuna. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut tässä tilanteessa kyselyoikeuttaan käyttäen selvittää, oliko Metsähallitus tarkoittanut luopua vetoamasta toissijaiseen kanneperusteeseen. Metsähallitus on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, ettei se ole luopunut ajamasta kannetta toissijaisella perusteella. Enemmän viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus asiaa palauttamatta tutkii Metsähallituksen vaatimuksen myös toissijaisen kanneperusteen osalta.
27. Metsähallitus on katsonut, että jos saatava katsotaan vanhentuneeksi, yhtiöt ovat saaneet perusteetonta etua, koska kaavatiet kiinteistölle on rakennettu Metsähallituksen kustannuksella.
28. Korkein oikeus toteaa, että osapuolet ovat sopimusta tehdessään edellyttäneet Metsähallituksen tilaavan teiden rakennustyöt. Töiden tilaamisessa on siten ollut kysymys Metsähallituksen sopimukseen perustuvasta velvollisuudesta, eikä yhtiöiden tästä saama etu ole ollut perusteeton. Perusteettomana etuna ei voida pitää myöskään sitä, että yhtiöiden suoritusvelvollisuus on vanhentumislain nojalla lakannut velan vanhentumisen vuoksi. Sen vuoksi yhtiöiden vaatimusta ei voida hyväksyä myöskään toissijaisella perusteella.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Mia Hoffrén.